Pilvikki Lantelan kirjoitus johdattaa blogin lukijat juhannuksen viettoon. Blogi jää kesätauolle ja palaa syksyllä uusien kirjoitusten kera käsittelemään menneisyyden näkyvyyttä ja vaikutusta erityyppisten kirjoitusten ja monipuolisten esimerkkien kautta.
Kulttuurihistorioitsijan aarteita
Pilvikki Lantela
Suosikkilauluni J. Karjalaisen uusimmalta albumilta Sä kuljetat mua on Terve, Sirkka Lautamies. Ensin ihastuin musiikkikappaleen mystiseen ja sadunomaiseen tunnelmaan, sen jälkeen sen paljonpuhuvaan sanoitukseen. Laulussa J. Karjalainen kertoo kirpputorilöydöstään, Sirkka Lautamiehen 1920-luvulla keräämästä kasviosta, josta avautuu ikkuna menneeseen maailmaan. Toiselle mitätön menneisyyden roina – kuppi, valokuva tai herbaario – on ihmettelevän ihmisen ja kulttuurihistorioitsijan aarre.
Tällaisia aarteita löytyy jokaisen ympäristöstä. Isotädin kirjahyllystä, kirpputorin myyntipöydältä, mummolan kammarista, vanhempien vaatekomeron ylimmälle hyllylle tuupatusta laatikosta.
Tänä keväänä katselin vaarini isän, Oskari Viitasen ottamia valokuvia. Perimätiedon mukaan hän omisti Viialan ensimmäisen kameran, jota hän käytti ahkerasti. Kuvissa esiintyy Oskarin lisäksi muita sukulaisiani, kylän miehiä, naisia ja lapsia, hääseurueita ja vainajia. Kuvat ovat tallentuneet lasinegatiiveille, joita on säilytetty mummolan kätköissä. Negatiivit näkivät päivänvalon, kun valokuvaajaksi opiskellut serkkuni alkoi kehittämään niistä kuvia vuosia sitten. Nykytekniikka on mahdollistanut kuvien digitoimisen suhteellisen pienellä vaivalla.
Onko Sirkka Lautamiehellä tai Oskari Viitasella meille vielä asiaa? Entä jos vain keskittyisimme tähän päivään, seuraavaan deadlineen, uusimpiin trendiresepteihin ja uutisiin tai sen yhden rempallaan olevan huoneen siistimiseen ja tapetointiin?
Siinä tapauksessa kulkisimme monen aarteen ohi. Menneisyyden asioilla on tapana alkaa puhua, jos pysähdymme niiden äärelle ja esitämme niille oikeita kysymyksiä. Sirkka Lautamiehen kasvio avaa näköalan lähihistoriaan, Suomesta aina Pietariin asti. Oskari Viitasen ottamat kuvat kertovat paljon 1900-luvun alun Viialasta, ajan tavoista, arvoista ja ihmisten mentaliteeteista. Minulle ne kertovat jotakin juuristani.
Ei tarvitse olla kulttuurihistorioitsija tai lauluntekijä huomatakseen arjen aarteet, mutta meille kulttuurihistorioitsijoille näiden aarteiden etsiminen ja löytäminen on erityinen velvollisuus ja ilo.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston väitöskirjatutkija
Kuva: Oskari Viitanen.
Menneisyys elää meissä 